Apua, jouduimme motelliin!

Blogistit työssään

Edessämme virtaa sinisenä hohtava joki, makoilemme viltillä joen törmällä ja kelaamme menneen viikon tapahtumia. Abel Tasmanilta suuntasimme West Coastille, jonka 100 kilometrin mittainen alkupätkä Westportilta Rapahoeen on yksi kymmenestä maailman hienoimmasta tiestä. Rantaa myötäilevä tie kiemurteli pitkin jyrkännettä ylös ja takaisin alas meren tasolle. Olisi ollut mukava pysähtyä katselemaan hiekkäsärkkiin paiskautuvia aaltoja ja taivaanrannasta lähestyviä tummanpuhuvia pilvimassoja, mutta uhkaavasti tyhjiin käyvä bensatankki esti ylimääräiset moottorin starttaukset. Autokoulun extrahyödyllisen kolmannen vaiheen taloudellisen ajamisen oppeja hyödyntäen saavutimme lopulta Greymouthin bensa-aseman.

Greymouth ei vieraanvaraisuudestaan huolimatta jättänyt meille hyvää makua suuhun. Jouduimme pulittamaan leirintäalueesta ensimmäisen kerran huimat kahdeksan dollaria per lärvi ja kaiken kukkuraksi testasimme telttamme vedenpitävyyden vain huomataksemme, että sitä ei ole tehty rankkasateita varten. Sateiden jatkuessa vielä seuraavanakin päivänä lorvailimme pari tuntia suljetun kirjaston edessä somettaen, uimme paikallisessa uimahallissa ja löysimme itsemme kaikista periaatteistamme poiketen lopulta motellin joustinpatjojen päältä. Liekö raittiin ulkoilman puutteesta vai liiallisesta somettamisesta johtuen, kukaan rinsessoista ei nukkunut vielä puolen yön jälkeenkään. Mielessä kävi jo siirtyminen motellin terassilla kuivuvaan telttaan nukkumaan, mutta maksettua ei saa maksamattomaksi ja jos kerran on maksettu niin siitä sitten yritetään nauttia. Yö sujui loppujen lopuksi mainiosti ja aamulla verhot sivuun vedettäessä huoneeseen virtasi auringonvaloa roppakaupalla. Jo rutinoitujen aamutoimien jälkeen kävimme lyhyellä aamureippailulla, jossa saimme ihmetellä meressä leikkiviä delfiinejä. 

Kuningatar Elisabetin jäljillä delfiinejä bongaamassa

Kahlasimme loput West Coastista pysähdellen kuuluisilla nähtävyyksillä kuten Franz Josef Glacier ja Fox Glacier -jäätiköillä, Matheson järvellä ja Blue pooleilla. Todella vaihteleva sää esti parhaimmat näkymät jäätiköille ja lumihuippuisille vuorille, joten emme nähneet ehkä sitä parhainta West Coastia. Onneksi pettymysten tullessa voi ajatella, että ensi kerralla sitten.

Glaciereita ei tähän vuodenaikaan nähnyt lähempää

Blue Poolseilla vesi oli yhtä kylmää kuin avannossa

Seuraavaksi vuorossa oli Mount Cook ja sen lähiympäristö, jossa vietimme kauan odotetun ystävänpäivän. Koska oli kerrankin oikea syy juhlia, juhlittiin sitten koko päivä. Koolla oli kaikki juhlaelementit: ystävät, hyvä ruoka ja pisteenä iin päälle kakku upeissa järvimaisemissa. Täydellisen päivän kruunasi vuorien kätköihin vajoava, pilvet punaiseksi värjäävä aurinko. Epävakaiden säiden jälkeen oli ihan mieletöntä, että saimme juuri ystävänpäiväksi aurinkoa ja lämpöä. Lämpimin ystävänpäivä koskaan! 

Ystävänpäivän ystäväkuva

 

Ystävänpäiväherkuissa oli sulattelemista, joten päätimme jälleen kokeilla onneamme nähdä lumihuippuisia vuoria. Patikoimme puolitoista tuntia Hooker Valleytä pitkin ylös vuoristojen ympäröimälle järvelle, jossa ylläripylläri pilvet estivät näkyvyyden korkeimmille lumihuipuille. Palatessamme jo valmiiksi voimakas tuuli yltyi yltymistään ja pilvet päättivät avata vesisäiliönsä kerta heitolla. Tuuli yritti kaikin voimin saada jalkojamme alta ja yhden naisen onnistuikin saamaan kumoon. Me kuitenkin saavutimme automme mustelmitta, vaikkakin märkinä ja kohmeisina. 

Hooker Valleytä tarpoessa sai kyllä ihmetellä luontoäidin kauneutta - varsinkin jos pystyi avata silmät tuulenpuuskien välissä.

Perillä märkinä ja horkassa, mutta hengissä!

Tuuli ei yrittänyt keilata vain ihmisiä, vaan myös autoja, sillä ajaessamme Tekapo-järvelle näimme matkan varrella tuulen takia ulosajaneita autoja. Perillä totesimme, ettei uimisesta järvessä tulisi yhtään mitään tuulen tuivertaessa. Mapsi paljasti meille tienpäässä sijaitsevan hot springs -ulkoilmakylpylä ja hetken kuluttua kelluimmekin jo 38 asteisessa vedessä. Puolentoista kuukauden saunalakkokin päättyi kylpylästä löytyvään 95 asteiseen saunaan. Kysyessämme kanssasaunojilta saisimmeko heittää vettä kiukaalle, vastauksena kuului empivä kyllä. Veden sihahtaessa kiukaassa ja höyryn levitessä saunaan, viereltä kuului hämmästynyt oho, eikä aikaakaan niin lauteilla istui enää kolme suomalaista. Neljä tuntia kului kuin siivillä saunoen ja kuumilla altailla lilluen, ja illalla leirintäalueelle palatessamme telttaan kömpi kolme rentoutunutta ja kerrankin puhdasta rinsessaa. 

Saatiin perinteiset kesärannekkeet Hot Springseiltä! Näitä sitten pidetään koulun alkuun asti..

 Rinsessat kiittää ja kuittaa