"Are you some singing club?"

Rantautuessamme illan hämyssä Pictonin satamakylään, yön nukkumapaikasta ei ollut tietoakaan. Ilmaisia leirintäalueita ei ollut mailla halmeilla ja kuten mottoihimme kuuluu, yöpaikoista emme maksa. Maps.me-sovellusta selatessa löysimme oivan kukkulan, jonka päälle voimme pystyttää soma punainen telttamme. Laiton yöpaikka loi hieman jännitystä yölle, ja eläinten nuuhkimiset teltan vierellä, koirien haukkumiset ja kaukaa kuuluvat miehen huudot heikensivät rinsessojen muuten niin täydellistä unenlaatua.

"Pystytetään tää teltta tähän pusikon taakse niin ei näy tielle niin hyvin."

Herätessämme ruokavarastot ammottivat tyhjyyttään ja edelleenkin jatkuva kaasuvaje johti tilanteeseen ettei aamukahveja ja puuroja saatu keitettyä. Tämän tosiasian ymmärrettyä Tiidan kurssi kääntyi nopeasti kohti Blenheimiä, jossa täytimme varastomme. Mukaan tarttui mm. burgeriainekset, joita lähdimme vesikielellä kokkailemaan White Baylle. Aurinkoinen lämmin päivä, biitsi ja hampparit kera kokiksen kuulostaa jo liian luksukselta rähjäisten rinsessojen korviin. No, todellisuus palautti meidät nopeasti maanpinnalle, kun ampiaiset päättivät tehdä joukkohyökkäyksen päällemme. Yritä siinä sitten paistella pihvejä sun muita lisukkeita ja taistella näitä pörriäisiä vastaan. Aika nopeasti nurmileirimme vaihtui hiekan päälle siinä toivossa, että pääsisimme eroon amppareista. Ampiaiset jäivätkin nurmelle, mutta tuulenpuusta päätti aloittaa kokkailunsa lennättämällä hiekkaa oikein isolla kauhalla mausteeksi juuri kasaamiimme täydellisiin hampurilaisiin. Hiekat hampaiden välissä narskuen hieman jo epätoivoisina murensimme ruokamme ja päätimme vaihtaa vielä kerran leiriä rakkaaseen autoomme, joka urhoollisesti suojasi meitä kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja toiset purilaiset saimme nauttia kaikessa rauhassa.

Tyhjentynyt leiri ampiaishyökkäyksen jälkeen.

Matka Blenheimistä White Baylle johti läpi lukemattomien viinitarhojen.

Näiden välikohtauksien jälkeen yksimielinen päätös oli, ettemme alkuperäisen suunnitelman mukaan jäisikään rannalle loikoilemaan vaan hyppäisimme renkaille ja selvittäisimme mutkikkaan tien poikien hehkuttamalle Robin Hood Baylle. Seistessämme vehreiden vuorien ja sinisen meren ympäröimänä saimme jälleen hämmästellä tätä uskomatonta luonnonkauneutta. Auringon vielä paistaessa pilvettömältä taivaalta astelimme bikinit päällä rannalle ja vähän ihmettelimme, miksi lähes kaikilla muilla oli täysimittainen vaatetus. Syy selvisi melko nopeasti istuuduttuamme kirjojen kanssa rannalle, sillä kylmät tuulahdukset mereltä saivat neitokaiset kananlihalle. Illan pimetessä taivaalle syttyvät tähdet lumosivat rinsessojen mielet ja päivän hieman epäonniset vaiheet olivat vain kaukainen muisto.

Tuuli ajoi Iidan ja Jennyn hiekkaleikkeihin.

Aamulle Iida oli suunnitellut meille pienen ja kevyen about 4km suuntaansa olevan haikkauksen Mt Robertsonille. Hienojen maisemien kuvat silmissä lähdimme painelemaan kohti huippua. Nousun aina vain jatkuessa, ei auttanut muu kuin laittaa töppöstä toisensa eteen sen varjolla, että kovan työn jälkeen odottaa hyvä palkinto. Saapuessamme huipulle kahdeksan kilometrin tarpomisen jälkeen, olivat ilmeemme näkemisen arvoiset. Edessämme oli pensaita, puita ja joku pallohärvelihökötys, jotka estivät odotetun maiseman näkemisen. Heitimme banaanit naamariin ja askelsimme kohti alamäkeä uudella sisulla! Lopputuloksena autolle saapui kolme nälkäkuolemasta kärsivää tyttöä, sillä kuudentoista kilometrin vaellukselle yksi ainokainen banaani oli auttamattomasti liian vähän.

Paluumatkalta löysimme näköalakiven, joka pelasti haikkauksen täydelliseltä farssilta.

Energiavarastot täytettyämme huristelimme kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Löysimme kolmen seuraavan yön leiripaikkamme korkealta vuorenlaaksosta. Ensimmäisenä aamuna huomasimme leirintäalueen reunalta lähtevän haikkausreitin, joka johti syvälle aavemaiseen metsikköön. Lyhyt aamukävely kuulosti hyvältä ja lähdimme reippailemaan pitkin polkua, jonka loppupäästä löytyi 170 metriä syvä pyöreä rotko. Kallioseinämistä takaisin kumpuava kaiku sai meidät availemaan aamuiset äänemme ja tietämättämme kiviröykkiön toisella puolella oli saksalaispariskunta, joka pysäytti meidät pois lähtiessämme.
"Hi, where are you from?"
"Hello, we are from Finland."
"You sang very beautifully. Are you some singing club?"
"Oh, thanks! No, we are friends and we just like singing."
"Wow, it sounded so professional."
Naureskellen palasimme takaisin leirintäalueelle. Myöhemmin autossa luimme Lonely Planetista, että äskeiset maisemat voi nähdä myös Taru sormusten herrasta -elokuvassa.

Aamulla anivarhain työnsimme nenämme makuupussista ulos jääkylmään ilmaan, ja sekunninsadasosan empimisen jälkeen hyppäsimme autoon. Päämäärämme oli tällä kertaa Abel Tasmanin rannikko ja erityisesti sitä myötäilevä 50 kilometrin vaellusreitti. Laiskoina ja ennenkaikkea mukavuudenhaluisina lyhensimme reittiä reiluun kahteenkymmeneen kilometriin. Vaellus alkoi tuttuun tapaan nousulla korkealle vehreiden vuorten lomaan, josta näimme lukemattomia vuoria, kullankeltaisia rantoja ja sinisävyistä merta silmänkantamattomiin. Vaelluksen puolivälissä aloitimme laskeutumisen tunnelimaista polkua pitkin luonnonmukaisille rannoille, joille ei vienyt ainuttakaan autotietä. Uskomattoman hienot rannat muodostuivat toinen toistaan kauneimmista poukamista, joiden ympärillä kohoavat kukkulat suojasivat yökunnissa olevat telttailijat pahimmalta tuulelta. Rannoilla oli muutamaa retkeilijää lukuun ottamatta vain vesilintuja ja tunnelma oli jotenkin epätodellisen rauhallinen. Vaikka matka oli melkein yhtä pitkä kuin alpine crossingilla, loppukilometrit eivät tuntuneet läheskään yhtä raskailta. Henkeäsalpaavat maisemat pitivät huikeaa fiilistä yllä alusta loppuun asti ja nousuvedestä johtuvista vesiesteistä huolimatta autolle saapui kolme entistä ruskeampaa ja hymyilevämpää rinsessaa.

Perjantai ja siivouspäivä! Levautimme koko auton sisällön pitkin maita ja mantuja, ja aloitimme armottoman puunaamisen. Tiidan neliömetrit ovat onneksi rajalliset, joten auton saaminen putipuhtaaksi ei ollut järin suuri homma. Hiki siinä joka tapauksessa tuli, joten vietimme iltapäivän Kaiteriterin rannalla, jonka jokaisen auringonpalvojan ja vesipedon pitäisi kokea ja nähdä.
Abel Tasmanilla olisi ollut vielä paljon näkemistä ja kokemista, mutta ne jääköön seuraavaan kertaan. Kaunis länsirannikko tarjoaa myös varmasti paljon mielettömiä kokemuksia, joten ei muuta kuin niitä kohti! See you!

Matkalla Abel Tasmaniin vietimme päivän Nelsonissa, joka oli ihastuttava kaupunki kirkkoineen ja kukkivine puutarhoineen.