Kaikkeen tottuu paitsi vessahätään

Te Puia on Rotoruassa sijaitseva vulgaaninen alue, jossa pääsee näppärästi näkemään Uuden-Seelannin maaperän ihmeitä, kuten geysereitä ja kiehuvia muta-altaita. Sinne kaartoi prinsessojenkin uljas pirssi kyselemään pääsisikö sisään ilman touria ja voisiko siellä uida. Kuultuamme ensimmäiseen kysymykseen myöntävän vastauksen ja toiseen kieltävän, kaivoimme ”kerran se vain kirpaisee” -ajatuksella masseistamme tuohta sievoisen summan. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä kuinka höyryävän maan raoista ajoittain taivaita kohti sinkoava vesi voi voimassaan nousta jopa kolmeenkymmeneen metriin ja kuinka suuret erisävyiset ja pulpahtelevat mutamassat voivat kiehua luonnostaan. Selät hiestä märkinä pakenimme kuumuutta ja maaperästä johtuvaa mädän kananmunan hajua vuorien ympäröimälle järvelle, jossa vietimme loppuillan uiden, syöden ja kirjoja lukien. 

Uusi-Seelanti oppaamme, rakas Lonely Planet -kirja vinkkasi meille Rotoruan huikeista maastopyöräilyreiteistä. Huomasimme kirjan olleen oikeassa pyöräillessämme seuraavana päivänä neljä tuntia Red Wood metsässä, jossa mutkaiset ala- ja ylämäet haastoivat toden teolla maastopyöräilyn keltanokat. Palmujen seasta joen varteen ja korkealla sijaitsevista havumetsistä ruohoaukeille risteilevät polut olivat paikoin niinkin jyrkkiä, että mammantyttöinä jouduimme ottamaan rinssiä sarvista kiinni ja kävelemään käsi kädessä rinteitä alas. Kuten usein toteamme, kaikkeen tottuu, ja loppuvaiheessa uskaltauduimme kovaakin vauhtia viilettämään pitkin kivisiä ja kantoisia polkuja. Vaikka pyöräily oli äärimmäisen rankkaa, se oli sitäkin palkitsevampaa. Päällimmäisenä tunteena pyöräilyn jälkeen oli itsensä voittaminen.

Pyöräily otti veronsa, joten ajattelimme illalla Taupoon ajellessa, että seuraavana päivänä huilaus tulisi tarpeeseen. Pitkään nukutun aamun jälkeen mietimme, mikä olisi rentouttavin tapa viettää päivä. Kuulostaisiko hot springsit eli luonnon kuumat lähteet hyvältä? ”No todellakin”, kuului rinsessojen suusta kuorolauluna. Putouksilta virtaava 40-asteinen vesi tuntui kerrassaan mainiolta, sillä edellisen kerran olimme saaneet lämmintä vettä niskaamme noin viikko sitten.  Jos näillä seuduilla on muita rähjäisiä matkalaisia liikenteessä, tämä paikka on otollinen puhdistautumiselle, sillä ainakin meillä olo oli erittäin fresh päivän päätteeksi!

Seuraava aamu oli tavoistamme poiketen aikainen, sillä herätyskello pärähti soimaan 5:30 herättäen rinsessat höyhensaarilta. Edessä oli 20 kilometrin taivallus läpi Tongariron kansallispuiston. Reitti on luokiteltu Uuden-Seelannin parhaaksi yhden päivän vaellukseksi ja ei turhaan, sillä vaelluksen aikana pystyimme näkemään koko luonnon kirjon. Vuoren laelle kivutessa meitä ympäröi laavamuodostelmat sekä jylhät vuoret. Vuoren päältä eteemme avautui tulivuoresta aiheutuvia punaisia, mustia, harmaita ja ruskeita vuorenrinteitä, josta pystyi erottamaan laavan valumajäljet. Nuudelitauko näissä upeissa maisemissa soveltui täydellisesti tyydyttämään vatsojemme murinat. Luisuttelimme sivuluisua vuoren toista jyrkännettä alaspäin, jolloin eteemme avautui aivan toisenlaisia maisemia. Laskeuduimme pilvien tasolle ohittaen kolme sinisen kaikki sävyt omaavaa lampea ja matka jatkui pitkin sumuisia ja mutkikkaita heinikkokukkuloita. Alastuloa olikin melkoiset kymmenen kilometriä, joka ihmetykseksemme otti jalkoihin paljon rankemmin entä ylöspäin askeltaminen. Jalat rättiväsyneinä talsimme läpi sademetsän, jossa alkoi ukkostaa ja sataa. Pikkusade ei meitä haitannut, mutta jalat sanoivat melkein sopimuksensa irti. Vaikka viimeiset kolme kilometriä tuntuivat ikuisuudelta, pääsimme kuin pääsimmekin lopulta autollemme. Maha oli taas typötyhjä eikä ketään meistä huvittanut alkaa kokkikolmoseksi, joten huristelimme Domino´s pitseriaan ahmimaan mahamme täyteen hyvää kinkku-ananaspitsaa. Vaellus oli kyllä aivan huikea, vaikka jalat olivatkin sen jälkeen monta päivää kipeät. Lihaskipu = Paras kipu 😉

Voittajien on helppo hymyillä!

Tämän päivän jälkeen reissuumme on kuulunut joka päivä meressä aaltojen kanssa kilpauintia sekä joessa virran mukana kellumista, auringonpalvontaa ja gourmet ruokien syömistä. Lähdimme Tauposta ajelemaan road trip-tyylisesti pohjoissaaren itärannikkoa pitkin. Tiet mutkittelivat vuoristojen väleistä merenrantaan ja taas takaisin syvälle vuorten keskelle. Koko päivän kestänyt matka ei tuntunut yhtään niin pakkopullalta kuin Suomessa, sillä maisemat olivat niin upeita ja vaihtelevia ettei nukkuakaan malttanut. 

Matkan varrella pysähdyimme pienen anglikaanikirkon luokse.